Päädyit tänne syystä – tässä se syy:
Taustaa, historiaa ja kasvatuksellista paatosta (varoitus: saattaa sisältää mielipiteitä)
Taustaa, historiaa ja kasvatuksellista paatosta (varoitus: saattaa sisältää mielipiteitä)
Koirat ovat olleet osa elämääni jo nuoruudesta lähtien (koska olinhan minä hyvin nuori 19- vuotiaana). Ensimmäinen oma koirani tuli vuonna 1999, kun hankin kotiseudulta Kajaanista kääpiösnautseri Juliuksen Kaukokaipuu “Kassun” Juliuksen kennelistä. Pian Kassun jälkeen lauma täydentyi toisella saman kennelin kasvatilla, Juliuksen Manta-Mielikki “Raisalla”. Näiden koirien myötä aloitin agilityharrastuksen Turussa, puhtaasti harrastuksen ja yhdessä tekemisen ilosta. Kassu oli kastroitu ja pystykorvainen ja Raisa ehkä maailman pienin käpsy, joten emme käyneet näyttelyissä.
Dobermannit tulivat elämääni vuonna 2002. Olin jonkin verran aiemmin ihastellut tallilla näkemääni nuorta dobermannia, joka kävi maastolenkeillä ratsukoiden mukana, ja mielestäni se oli ehkä hienoin näkemäni koira ikinä (ignoorasin täysin omistajien kertomat hauskuudet mitä se keksi kotosalla).
Ensimmäinen dobermanni oli Little League’s Frosty Joy. "Joy" oli alunperin sijoituskoirani ja sen kanssa aloitin määrätietoisemman harrastamisen. Aluksi harrastimme tokoa ja agilityä Janakkalassa, ja Turkuun muuton jälkeen siirryin SPL Turun alaosaston toimintaan. Joyn kanssa pääpaino oli metsäjäljessä, mutta kävimme myös tokokokeissa (TK1) ja starttasimme agilityssä.
Joyn jälkeen minulla oli jonkin aikaa hänen kasvattajalleen palautuneita nuoria koiria (mikä antoi erinomaista kokemusta kodinvaihtajista).
Ajatus dobermannien kasvatuksesta oli minulle kristallinkirkas jo Joyn tullessa. Joy oli emänä ensimmäiselle pentueelleni ja olin käynyt kasvattajakurssin jo muutamaa vuotta aiemmin. Valitettavasti lähes puolet tästä pentueesta sairastui DCM:ään, eikä pentueesta näin ollen tullut jatkoa jalostukseen. Kokemus oli raskas, mutta samalla opettavainen ja vaikutti ratkaisevasti siihen, miten suhtaudun terveyteen ja jalostusvalintoihin edelleen.
Vuonna 2006 hain Latviasta kantanarttuni Legrant Land Amanda April “Chilin”. Chilin myötä oma jalostustyö sai vankan perustan ja siitä tulin oma kantanarttuni.
Chilin tulon jälkeen kotonani on elänyt yleensä 3–6 dobermannia, pääasiassa omia kasvattejani. Olen jokaisesta suunnitellusta pentueesta pitänyt nartun joko kotona tai sijoituksessa. Minulle on aina ollut tärkeää nähdä ja kokea käytännössä, millaisia koiria olen kasvattanut. Tämän vuoksi olen harvoin hankkinut jalostusnarttuja muualta ja pyrkinyt kehittämään kokonaisuutta harkittujen urosvalintojen kautta. Tämä lähestymistapa näkyy myös siinä, että pentueita ei ole koskaan syntynyt tiheään eikä tule syntymäänkään.
Vuonna 2011 koin, että laumaan oli taas aika saada myös pienempi koira. Pitkän harkinnan jälkeen päädyin jackrussellinterrieriin, osin ystäväpiirin kokemusten innoittamana. Meille muutti Pearlfield’s Easy Living “Topi”, joka avasi harrastusmaailmani täysin uusiin ulottuvuuksiin. Topista tuli erinomainen metsästyskoira ja koko perheen rakastama russeli, ja siitä lähtien meillä on aina ollut myös pieni valkoisenkirjava koira osana laumaa. Pari vuotta myöhemmin meille tuli Topin tytär "Tuisku", Miklaus Hömppä, joka myöhemmin vuonna 2017 teki minulle ensimmäisen Dargaard- russelipentueen.
Koska olin pitkään harrastanut dobermannien kanssa saksanpaimenkoirien joukossa, päätin tehdä oman tutkimusmatkani myös siihen maailmaan. Vuonna 2014 meille tuli käyttölinjainen saksanpaimenkoiranarttu Al-Asir Oila-Iitukka “Iiris”. Iiris oli kaikin puolin erinomainen koira ja sai minut lopullisesti ihastumaan saksanpaimeniin. Valitettavasti Iiriksellä todettiin jo nuorena useampi silmäsairaus, minkä vuoksi harrastustavoitteista jouduttiin luopumaan aivan liian aikaisin. Iiris oli poikkeuksellisen lahjakas jälkikoira ja aivan uskomattoman helppo verrattuna dobermanniin.
Tänäkin päivänä saksanpaimenkoirat kiinnittävät huomioni, ja tarkastelen rotua edelleen “sillä silmällä”. Olen varma, että kun aika on oikea, saksanpaimenkoira löytää tiensä luokseni vielä toistamiseen.
Vuonna 2015 elämääni tuli yksi vaikuttavimmista koirista: Puolan kautta Suomeen päätynyt uros Burzan il Conte del Forte. Busa määritteli täysin uudelleen käsitykseni dobermannin luonteesta ja olemuksesta. Sen itsevarmuus, tasapaino ja luotettavuus tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Tiedän, ettei toista samanlaista tule, mutta tiedän tarkasti, mitä jalostustyössäni tavoittelen.
Nykyisin minulla asuu kotona Chilin jälkikasvua jo viidennessä sukupolvessa ja Busankin kolmannessa.
Vuonna 2018 palasin juurilleni, kun laumaan liittyi kolmas kääpiösnautseri Juliuksen Mister Boombastic “Karpo”, samalta kasvattajalta kuin ensimmäiset koirani. Kääpiösnautserien kasvatus ei ole koskaan ollut mielessäni, mutta rotuna ne ovat minulle erityisen rakkaita.
Vuonna 2020 laajensin rotuvalikoimaa mäyräkoiraan, kun näytti siltä, etten saa enää jatkoa russelilinjalle Topin kautta. Elämä kuitenkin yllätti: samaan aikaan kun mäyräkoiravaraus tehtiin, kävi ilmi, että liisaamani russelinarttu olikin tiine. Kesällä 2020 meille tuli siis mäyräkoirapoika Hulikon Let’s Kill The Corona “Roo” sekä syntyi Dargaard Mårten “Pyry”, kun meille syntyi järjestyksessän toinen russelipentue.
Pari vuotta myöhemmin meille tuli samalta kasvattajalta mäyräkoiranarttu Hulikon Nokkapokka "Ninja". Ninja teki meille ensimmäisen lyhytkarvaisen mäyräkoirapentueen 2025, joten meillä asuu nykyään myös Dargaard Dax Tessera eli "Tessa".
Olen tietyllä tavalla kasvattajauskollinen. Kaikki koirani ovat tulleet kasvattajilta, joiden luo olen palannut uudelleen silloin kun se on ollut mahdollista. Tämä kertoo luottamuksesta ja arvomaailman kohtaamisesta. Lämmin kiitos heille kaikille 🖤
Harrastan omien koirieni kanssa monipuolisesti, mutta olen rehellisesti sanottuna varsin vaatimattomalla kilpailuvietillä varustettu ihminen enkä juuri käy kokeissa. Uskon käyttäneeni kilpailuviettini melko tehokkaasti 90-luvulla hevosharrastuksen parissa. Näyttelyissä käymme lähinnä kesäaikaan, sillä pidän ulkonäyttelyistä huomattavasti enemmän kuin ahtaista hallinäyttelyistä. Näyttelytavoitteet liittyvät yleensä johonkin konkreettiseen tarpeeseen, joten ihan huvin vuoksi en jaksa niissä kiertää. Ja vaikka en itse ole koeaktiivi, pyrin kasvattamaan sellaisia koiria, joiden kanssa omistajalla on halutessaan mahdollisuus harrastaa monipuolisesti eri lajeja. Onneksi kasvattini ovat myös käytännössä osoittaneet pystyvänsä tähän. Koen, että elämällä ja harrastamalla omien koirieni kanssa saan riittävän syvällisen ja käytännönläheisen kuvan niiden ominaisuuksista.
Dobermannien kasvatus nykyisin on haastavaa, enkä tarkoita tällä pentujen hoitoa tai arjen kasvatustyötä, vaan ennen kaikkea jalostuksen suunnitteluosuutta. Rotu on geneettisesti hyvin ahdas, ja Suomessa olevat yksilöt edustavat pitkälti samoja sukulinjoja ja samoja koiria. Kun suvullisesti sopiva yhdistelmä löytyy, seuraava haaste on terveystulokset.
Suomessa dobermannien terveystutkimukset ovat poikkeuksellisen laajoja (verrattuna mihin tahansa muuhun maapallon kolkkaan), ja sen myötä olemme myös valitettavan tietoisia rodun terveyshaasteista. Olisi toki helpompaa sulkea silmänsä osalta vaatimuksista ja käyttää ainoastaan ulkomaisia koiria, joilta samoja tutkimustuloksia ei edellytetä. Minulle tämä kuitenkin lisää epävarmuutta entisestään, eikä vastaa omaa tapaani tehdä jalostusvalintoja.
(Ja juuri tässä olemme ongelman ytimessä: pitäisikö Suomessakin keventää terveysvaatimuksia suhteessa muuhun maailmaan, jotta jalostukseen saataisiin näennäisesti enemmän vaihtoehtoja? Koska muu maailma ei tule perässä meidän tutkimuksiin).
Edellä mainittu on varmasti suurin syy siihen, miksi kuulun dobermannien roturisteytystoimikuntaan. Hankkeen keskiössä ovat rodun merkittävimmät sairaudet, erityisesti dilatoiva kardiomyopatia (DCM). Tavoitteena on lisätä rodun geneettistä monimuotoisuutta ja sitä kautta parantaa dobermannien pitkän aikavälin terveyttä ja elinvoimaisuutta. Aika näyttää millä aikavälillä tässä projektissa päästään toteutukseen saakka. Olen ehdottoman kiinnostunut olemaan mukana myös toteutusvaiheessa.
Olen myös aina kaihtanut paljon käytettyjä uroksia. Mikäli mahdollista, valitsen mieluummin uroksen, jolla ei ole ennestään jälkeläisiä. Oma vaatimustasoni vaikuttaa varmasti siihen, miksi koen jalostustyön erityisen haastavaksi, mutta samalla se on myös syy, miksi teen sitä juuri näin.
Ennen kaikkea en halua antaa periksi terveydestä, ainakaan tietoisilla valinnoilla. En myöskään luonteesta. En halua kasvattaa arkoja, passiivisia tai hermostuneita koiria. Minulle hyvä dobermann on luonteeltaan tasapainoinen, rohkea ja toimintakykyinen. Se haluaa työskennellä ohjaajansa kanssa ja se on helppo innostaa leikkiin ja saa olla melkoinen villikko. Se haluaa saalistaa ja taistella ja olla hieman röyhkeä. Haluan, että ne ovat selkeästi kaksiviettisiä koiria.
Ulkomuodoltaan ihanteellinen dobermann on mielestäni keskikokoinen ja sopusuhtainen. Ei liian raskas, ei liian korkea eikä liian kevyt. Haluan koiran, jolla on kunnollinen kuono ja riittävästi tilaa kaikille hampaille. Rakenteeltaan sen tulee olla urheilullinen ja sporttinen, sellainen joka kestää harrastuskäytön. Sen tulee olla ketterä ja tasapainoinen, ja sillä tulee olla kohtuulliset etu-ja takakulmaukset. Ilmeeltään sellainen, että tiedät jo katsoessasi että silmien takana on tulta, muutakin kuin valo, joka ei koskaan sytytä mitään.
Summa summarum. Kennel Dargaard on vuosien kokemuksen, harkittujen valintojen ja toisinaan myös vaikeiden oppien tulos. Kasvatustyöni perustuu kokonaisvaltaiseen näkemykseen koirasta: terveyteen, luonteeseen, käyttöominaisuuksiin ja arjessa toimivaan tasapainoon.
Dobermannit tulivat elämääni vuonna 2002. Olin jonkin verran aiemmin ihastellut tallilla näkemääni nuorta dobermannia, joka kävi maastolenkeillä ratsukoiden mukana, ja mielestäni se oli ehkä hienoin näkemäni koira ikinä (ignoorasin täysin omistajien kertomat hauskuudet mitä se keksi kotosalla).
Ensimmäinen dobermanni oli Little League’s Frosty Joy. "Joy" oli alunperin sijoituskoirani ja sen kanssa aloitin määrätietoisemman harrastamisen. Aluksi harrastimme tokoa ja agilityä Janakkalassa, ja Turkuun muuton jälkeen siirryin SPL Turun alaosaston toimintaan. Joyn kanssa pääpaino oli metsäjäljessä, mutta kävimme myös tokokokeissa (TK1) ja starttasimme agilityssä.
Joyn jälkeen minulla oli jonkin aikaa hänen kasvattajalleen palautuneita nuoria koiria (mikä antoi erinomaista kokemusta kodinvaihtajista).
Ajatus dobermannien kasvatuksesta oli minulle kristallinkirkas jo Joyn tullessa. Joy oli emänä ensimmäiselle pentueelleni ja olin käynyt kasvattajakurssin jo muutamaa vuotta aiemmin. Valitettavasti lähes puolet tästä pentueesta sairastui DCM:ään, eikä pentueesta näin ollen tullut jatkoa jalostukseen. Kokemus oli raskas, mutta samalla opettavainen ja vaikutti ratkaisevasti siihen, miten suhtaudun terveyteen ja jalostusvalintoihin edelleen.
Vuonna 2006 hain Latviasta kantanarttuni Legrant Land Amanda April “Chilin”. Chilin myötä oma jalostustyö sai vankan perustan ja siitä tulin oma kantanarttuni.
Chilin tulon jälkeen kotonani on elänyt yleensä 3–6 dobermannia, pääasiassa omia kasvattejani. Olen jokaisesta suunnitellusta pentueesta pitänyt nartun joko kotona tai sijoituksessa. Minulle on aina ollut tärkeää nähdä ja kokea käytännössä, millaisia koiria olen kasvattanut. Tämän vuoksi olen harvoin hankkinut jalostusnarttuja muualta ja pyrkinyt kehittämään kokonaisuutta harkittujen urosvalintojen kautta. Tämä lähestymistapa näkyy myös siinä, että pentueita ei ole koskaan syntynyt tiheään eikä tule syntymäänkään.
Vuonna 2011 koin, että laumaan oli taas aika saada myös pienempi koira. Pitkän harkinnan jälkeen päädyin jackrussellinterrieriin, osin ystäväpiirin kokemusten innoittamana. Meille muutti Pearlfield’s Easy Living “Topi”, joka avasi harrastusmaailmani täysin uusiin ulottuvuuksiin. Topista tuli erinomainen metsästyskoira ja koko perheen rakastama russeli, ja siitä lähtien meillä on aina ollut myös pieni valkoisenkirjava koira osana laumaa. Pari vuotta myöhemmin meille tuli Topin tytär "Tuisku", Miklaus Hömppä, joka myöhemmin vuonna 2017 teki minulle ensimmäisen Dargaard- russelipentueen.
Koska olin pitkään harrastanut dobermannien kanssa saksanpaimenkoirien joukossa, päätin tehdä oman tutkimusmatkani myös siihen maailmaan. Vuonna 2014 meille tuli käyttölinjainen saksanpaimenkoiranarttu Al-Asir Oila-Iitukka “Iiris”. Iiris oli kaikin puolin erinomainen koira ja sai minut lopullisesti ihastumaan saksanpaimeniin. Valitettavasti Iiriksellä todettiin jo nuorena useampi silmäsairaus, minkä vuoksi harrastustavoitteista jouduttiin luopumaan aivan liian aikaisin. Iiris oli poikkeuksellisen lahjakas jälkikoira ja aivan uskomattoman helppo verrattuna dobermanniin.
Tänäkin päivänä saksanpaimenkoirat kiinnittävät huomioni, ja tarkastelen rotua edelleen “sillä silmällä”. Olen varma, että kun aika on oikea, saksanpaimenkoira löytää tiensä luokseni vielä toistamiseen.
Vuonna 2015 elämääni tuli yksi vaikuttavimmista koirista: Puolan kautta Suomeen päätynyt uros Burzan il Conte del Forte. Busa määritteli täysin uudelleen käsitykseni dobermannin luonteesta ja olemuksesta. Sen itsevarmuus, tasapaino ja luotettavuus tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Tiedän, ettei toista samanlaista tule, mutta tiedän tarkasti, mitä jalostustyössäni tavoittelen.
Nykyisin minulla asuu kotona Chilin jälkikasvua jo viidennessä sukupolvessa ja Busankin kolmannessa.
Vuonna 2018 palasin juurilleni, kun laumaan liittyi kolmas kääpiösnautseri Juliuksen Mister Boombastic “Karpo”, samalta kasvattajalta kuin ensimmäiset koirani. Kääpiösnautserien kasvatus ei ole koskaan ollut mielessäni, mutta rotuna ne ovat minulle erityisen rakkaita.
Vuonna 2020 laajensin rotuvalikoimaa mäyräkoiraan, kun näytti siltä, etten saa enää jatkoa russelilinjalle Topin kautta. Elämä kuitenkin yllätti: samaan aikaan kun mäyräkoiravaraus tehtiin, kävi ilmi, että liisaamani russelinarttu olikin tiine. Kesällä 2020 meille tuli siis mäyräkoirapoika Hulikon Let’s Kill The Corona “Roo” sekä syntyi Dargaard Mårten “Pyry”, kun meille syntyi järjestyksessän toinen russelipentue.
Pari vuotta myöhemmin meille tuli samalta kasvattajalta mäyräkoiranarttu Hulikon Nokkapokka "Ninja". Ninja teki meille ensimmäisen lyhytkarvaisen mäyräkoirapentueen 2025, joten meillä asuu nykyään myös Dargaard Dax Tessera eli "Tessa".
Olen tietyllä tavalla kasvattajauskollinen. Kaikki koirani ovat tulleet kasvattajilta, joiden luo olen palannut uudelleen silloin kun se on ollut mahdollista. Tämä kertoo luottamuksesta ja arvomaailman kohtaamisesta. Lämmin kiitos heille kaikille 🖤
Harrastan omien koirieni kanssa monipuolisesti, mutta olen rehellisesti sanottuna varsin vaatimattomalla kilpailuvietillä varustettu ihminen enkä juuri käy kokeissa. Uskon käyttäneeni kilpailuviettini melko tehokkaasti 90-luvulla hevosharrastuksen parissa. Näyttelyissä käymme lähinnä kesäaikaan, sillä pidän ulkonäyttelyistä huomattavasti enemmän kuin ahtaista hallinäyttelyistä. Näyttelytavoitteet liittyvät yleensä johonkin konkreettiseen tarpeeseen, joten ihan huvin vuoksi en jaksa niissä kiertää. Ja vaikka en itse ole koeaktiivi, pyrin kasvattamaan sellaisia koiria, joiden kanssa omistajalla on halutessaan mahdollisuus harrastaa monipuolisesti eri lajeja. Onneksi kasvattini ovat myös käytännössä osoittaneet pystyvänsä tähän. Koen, että elämällä ja harrastamalla omien koirieni kanssa saan riittävän syvällisen ja käytännönläheisen kuvan niiden ominaisuuksista.
Dobermannien kasvatus nykyisin on haastavaa, enkä tarkoita tällä pentujen hoitoa tai arjen kasvatustyötä, vaan ennen kaikkea jalostuksen suunnitteluosuutta. Rotu on geneettisesti hyvin ahdas, ja Suomessa olevat yksilöt edustavat pitkälti samoja sukulinjoja ja samoja koiria. Kun suvullisesti sopiva yhdistelmä löytyy, seuraava haaste on terveystulokset.
Suomessa dobermannien terveystutkimukset ovat poikkeuksellisen laajoja (verrattuna mihin tahansa muuhun maapallon kolkkaan), ja sen myötä olemme myös valitettavan tietoisia rodun terveyshaasteista. Olisi toki helpompaa sulkea silmänsä osalta vaatimuksista ja käyttää ainoastaan ulkomaisia koiria, joilta samoja tutkimustuloksia ei edellytetä. Minulle tämä kuitenkin lisää epävarmuutta entisestään, eikä vastaa omaa tapaani tehdä jalostusvalintoja.
(Ja juuri tässä olemme ongelman ytimessä: pitäisikö Suomessakin keventää terveysvaatimuksia suhteessa muuhun maailmaan, jotta jalostukseen saataisiin näennäisesti enemmän vaihtoehtoja? Koska muu maailma ei tule perässä meidän tutkimuksiin).
Edellä mainittu on varmasti suurin syy siihen, miksi kuulun dobermannien roturisteytystoimikuntaan. Hankkeen keskiössä ovat rodun merkittävimmät sairaudet, erityisesti dilatoiva kardiomyopatia (DCM). Tavoitteena on lisätä rodun geneettistä monimuotoisuutta ja sitä kautta parantaa dobermannien pitkän aikavälin terveyttä ja elinvoimaisuutta. Aika näyttää millä aikavälillä tässä projektissa päästään toteutukseen saakka. Olen ehdottoman kiinnostunut olemaan mukana myös toteutusvaiheessa.
Olen myös aina kaihtanut paljon käytettyjä uroksia. Mikäli mahdollista, valitsen mieluummin uroksen, jolla ei ole ennestään jälkeläisiä. Oma vaatimustasoni vaikuttaa varmasti siihen, miksi koen jalostustyön erityisen haastavaksi, mutta samalla se on myös syy, miksi teen sitä juuri näin.
Ennen kaikkea en halua antaa periksi terveydestä, ainakaan tietoisilla valinnoilla. En myöskään luonteesta. En halua kasvattaa arkoja, passiivisia tai hermostuneita koiria. Minulle hyvä dobermann on luonteeltaan tasapainoinen, rohkea ja toimintakykyinen. Se haluaa työskennellä ohjaajansa kanssa ja se on helppo innostaa leikkiin ja saa olla melkoinen villikko. Se haluaa saalistaa ja taistella ja olla hieman röyhkeä. Haluan, että ne ovat selkeästi kaksiviettisiä koiria.
Ulkomuodoltaan ihanteellinen dobermann on mielestäni keskikokoinen ja sopusuhtainen. Ei liian raskas, ei liian korkea eikä liian kevyt. Haluan koiran, jolla on kunnollinen kuono ja riittävästi tilaa kaikille hampaille. Rakenteeltaan sen tulee olla urheilullinen ja sporttinen, sellainen joka kestää harrastuskäytön. Sen tulee olla ketterä ja tasapainoinen, ja sillä tulee olla kohtuulliset etu-ja takakulmaukset. Ilmeeltään sellainen, että tiedät jo katsoessasi että silmien takana on tulta, muutakin kuin valo, joka ei koskaan sytytä mitään.
Summa summarum. Kennel Dargaard on vuosien kokemuksen, harkittujen valintojen ja toisinaan myös vaikeiden oppien tulos. Kasvatustyöni perustuu kokonaisvaltaiseen näkemykseen koirasta: terveyteen, luonteeseen, käyttöominaisuuksiin ja arjessa toimivaan tasapainoon.